Tällä viikolla harjoiteltiin surulaiteen ja surukimpun tekoa. Meille annettiin tehtäväksi suunnitella ja toteuttaa surulaite kuusikymppiselle harrastelijapuutarhurille hänen työkavereiltaan. Työ siis suunniteltiin ihan alusta saakka, eli ensin tilattiin kukat ja tehtiin laskelmat. Tuntui todella haasteelliselta miettiä kukkia pelkän nimen perusteella ( vaikka leikkotentti onkin kunnialla läpäisty), mutta onneksi saatoin mennä kylmiöön vähän pohtimaan asiaa elävän materiaalin keskelle. No ihan sitä en saanut, mitä tilasin, joten sitten piti vielä muokata suunnitelmaa. Surulaite oli neljäs tekemäni, ja edellisestä kerrasta oli aikaa, joten minulla oli teknisiä ongelmia. Varret jäi liian pitkiksi, josta sitten seurasi uutta haastetta. Surulaitteen sisällä oleva kahva, on yllättävän pieni ja siihen pitää mahtua melkoinen määrä kasvimateriaalia. Varsien pitää olla riittävän pitkät, että kasvimateriaali pysyy työssä tukevasti, mutta riittävän lyhyet, että varret eivät mene ristiin. Varsien törmätessä toisiinsa kukat alkavat katsella väärään suuntaan, eikä asettelu mene oikean suuntaisesti, kohti työn keskipistettä. Se valitettavasti näkyy myös valmiissa työssä, joten tekniikassa ei auta fuskata. Onneksi pääsimme tekemään työn vielä palautteen jälkeen uudestaan. Ja niin, korjaamista olisi ollut senkin jälkeen, mutta olin tyytyväisempi siihen. Saimme surulaitteet kotiin, joten pääsin treenaamaan samoista kukista vielä asetelman tekoa.
Niin kauniita ihan näin.
Surulaitteen ensimmäinen versio
Ja toinen versio
Vähän yksityiskohtaa.
Asetelma samoista matskuista
Välipalaksi kotihommina roskiksesta kerätyistä kukanpätkistä pieni asetelma ja ja kimppu.
Koulussa taas jatkettiin surukimpun harjoittelua. Olen saanut palautetta värivalinnoistani, joten olin päättänyt ottaa keltaista kukkaa, onneksi sitä kirkkaan punaista ei löytynyt, vaan saatoin ottaa pääkukaksi valkoista, niistä syntyi varsin keväisen värinen surukimppu. Surukimppu kuuluu minulla luokkaan äärimmäisen hankala. Siitä tulee helposti joko röyhäke, tai sitten lättänä, surukimpun pitäisi olla saman oloinen kuin surulaitteen, mutta ilman kahvaa, jolloin se on ekologisempi vaihtoehto. Niin sitä taas tehtiin ja purettiin, tehtiin ja purettiin... ja saan tehdä sitä vielä muutaman kerran, että voisin olla tyytyväinen, mutta sitähän tämä uuden opiskelu on.
Ja lopuksi kaikesta pätkästä koottu kokonaisuus viikonlopun iloksi. Kuviani löytyy muuten myös instagramista, se tuntuu vähän helpommalta tavalta laittaa muistot talteen.
Hyvää viikonloppua!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti