Opintoihin kuuluu myös englannin opiskelu. Ja se on minulle yhtä tuskaa. Mieleen on painuneet peruskoulun englannintunnit, jolloin tärkeintä ei ollut se, että yritti vaan se, että osasi. Tästä johtuen pääni tyhjenee kaikista helpoistakin sanoista, kun itseäni pitäisi ilmaista vieraalla kielellä. Nyt sitä oli siis kaksi päivää, ja opettaja ei puhunut kuin englantia. Koska opiskelu ei ollut sitä normaalia kieltenopiskelua, vaan opettaja kertoi kuvin ja näytöksin omasta työstään ja brittien tavoista esimerkiksi surusidonnasta, ja pääsimme myös sitomaan englantilaistyylisen puutarhakimpun ja kokeilemaan pöytäkoristelun tekoa, saatoin ilokseni huomata, että kyllähän minä ymmärrän paljon. Ei ole menneet lukuisat englannin tunnit hukkaan, vai liekkö kunnia kuuluu niille lukuisille puutarhaohjelmille, joita olen seurannut. Kun vielä saisi rohkeuden myös yrittää puhua, nyt se ei kyllä vielä onnistunut.
Englannissa surukimppu näyttää tältä, kukat asetellaan sellofaaniin, jota ei oteta pois, vaan kukat lasketaan sellofaanin kanssa. Kimpussa hyödynnetään kaikki vanhat kukat, myös irtokukkia käytetään. Tärkeintä on tehdä kääreestä pitävä, sillä kimppu saattaa kulkea auton katolla tuulessa ja tuiskeessa.
Saimme myös pakkausvinkkejä, laatikkomallinen kassi vaikutti kätevältä. Ja kimpun pakkaaminen avonaiseen pakettiin niin, että vesi kaadetaan vasta lopuksi sellofaanin sisään ilman mitään kosteutusmatskuja. Mutta se vaatiikin sitten sen, että kukka pidetään varmasti pystyssä, ja siihen tuo tukeva kassi oli hyvä.
Tämä opettajan näytös herätti meissä eniten tunteita, pistää nyt ihanat sammalet ja kukkaset muoviin ja ripustaa ne esille. Ja kyllä se herätti minussakin monenlaisia ajatuksia, voiko kukka-asetelma olla muutakin kuin kaunis, iloa ihmisille, vai voisiko kukilla ottaa kantaa? Tämä ajatus jäi ainakin minun mieleeni pyörimään, vaikka se ei ehkä ollut opettajan ajatus. Hän puhui muun muassa siitä, että pitää keksiä uutta, jotta tulee huomatuksi, erottuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti